Liikkuvan kuvan historia

Elokuva ennen elokuvaa

Elokuvan historian katsotaan usein alkavan vuodesta 1895, jolloin ranskalaiset Lumièren veljekset järjestivät Pariisissa ensimmäisen maksullisen elokuvanäytöksen. Ohjelmistossa olivat mm. lyhyet, vain muutamien kymmenien sekuntien pituiset, dokumentaariset elokuvat "Työläiset lähtevät tehtaasta" ja "Juna saapuu asemalle".

Kuitenkin elokuvan syntyyn johtaneet keksinnöt ja havainnot ovat huomattavasti vanhempia. Sosiaalisena ja kulttuurisena ilmiönä elokuva on jatkumoa kuvalliselle ja kuvien katsomiseen ja esittämiseen liittyvälle kulttuurille. Kaikkina aikoina kuvia on pyritty esittämään samanaikaisesti useammalle kuin yhdelle ihmiselle kerrallaan. Katsominen on sosiaalinen tapahtuma.

Elokuvan projisoiminen valkokankaalle perustuu tarpeelle saavuttaa mahdollisimman suuri katsojakunta. Tarve kuvien suurentamiseen heijastamalla syntyi jo kauan ennen varsinaisen liikkuvan kuvan keksimistä. Elokuvan synnyttämä liikkeen vaikutelma perustuu silmän jälkikuvailmiöön, jonka kreikkalainen Ptolemaios vuonna 130 jKr. havaitsi. Hän ei itse osannut ratkaista sen arvoitusta, eikä ymmärtänyt ilmiön merkitystä. Vasta 1800 -luvulla Plateau, tutkiessaan näköön liityviä lainalaisuuksia, selitti ilmiön, johon elokuvien projisointi perustuu. Silmän verkkokalvolle jää näkemästämme esineestä viesti, haamukuva, joka säilyy vielä hetken sen jälkeenkin, kun esine on jo poistunut näkökentästämme. Siksi, nähdessämme 24 peräkkäistä liikkumatonta kuvaa sekunnissa, tulkitsemme sen liikkeeksi.

Camera obscura on nykyaikaisen filmi- ja valokuvakameran esi-isä. Jo Aristoteles tutki sen perustana olevia optisia ilmiöitä. Arabit käyttivät camera obscuraa auringonpimennysten tarkkailemiseen 900- ja 1000-lukujen vaihteessa. Vasta Leonardo da Vinci keksi, että astronomian ilmiöiden lisäksi camera obscuraa voisi käyttää myös maanpäällisen todellisuuden tarkkailuun. Taiteilijat, mm. Goethe, käyttivät telttamaista, siirrettävää camera obscuraa maisemien jäljentämiseen kankaalle, sekä perspektiiviopin tutkimiseen. 1550-luvulla camera obscuran valoaukkoon keksittiin sijoittaa linssi, mutta vasta 1800-luvun alkupuolella sitä voitiin hyödyntää tehokkaasti, kun sen synnyttämistä kuvista pystyttiin tekemään pysyviä; valokuvaus oli syntynyt.














Camera Obscura tarkoittaa suomennettuna pimeää huonetta. Laatikon sivulla on pieni reikä, josta valo tunkeutuu sisälle, heijastaen vastapäiselle seinälle ylösalaisen kuvan auringon valaisemasta maisemasta.

Taikalyhdyn, Laterna Magican esimuotoja on löydetty jo 1400-luvulta, mutta varsinainen taikalyhty syntyi 1600-luvulla. Taikalyhdyn keksijää ei voida suoralta kädeltä osoittaa, mutta sen kehitykseen ja leviämiseen ovat merkittävimmin vaikuttaneet jesuiittaisä Athanasius Kircher, sekä alankomaalainen matemaatikko ja tiedemies Christian Huygens. Todistettavasti Huygensillä oli taikalyhty käytössään jo 1659. Huygens ei kuitenkaan pitänyt taikalyhtyä varteenotettavan muiden tieteellisten keksintöjensä, kuten heilurikellon, rinnalla. Hän piti sitä lähinnä hupaisana ajanvietteenä perheen parissa. Taikalyhty levisikin koteihin pian 1700-luvulle tultaessa. Siitä tuli kansanviihdettä. Kiertävät “lanternistit” pystyttivät kojujaan markkinoille, esiintyivät teatterissa ja julkisissa tiloissa. Taikalyhtyesitykset olivat viihdettä, mutta niitä käytettiin myös valistamaan vaikkapa alkoholin kiroista. 1800-luvun lopussa raittiusliikkeet ja kirkko olivat lanternistien merkittäviä työnantajia.

Taikalyhdyn toimintaperiaate on pysynyt 1600-luvulta lähtien hyvin samanlaisena. Puusta tai pellistä rakennettuun laatikkoon sijoitetaan valonlähde, sekä usein myös heijastavana pintana toimiva peili. Lasilevylle maalatut kuvat työnnetään sisään laatikon sivusta olevasta raosta. Kuva jää laatikkoon kiinnitetyn optisen putken, objektiivin, ja valonlähteen väliin. Näin suurennettu kuva heijastetaan valkokankaalle. Periaate on siis lähestulkoon sama kuin diaprojektorissa.

Laterna Magican tapaisia, koko kansan katselulaitteita kehiteltiin useita. Monissa niissä, kuten praksinoskoopissa, näkyy pyrkimys synnyttää liikkeen vaikutelma. Praksinoskoopissa lieriön reunaa kiertää kuvanauha, joka heijastuu keskusosaa kiertävistä peileistä. Stereoskooppi-laite taas on 1800-luvun ViewMaster, joka synnytti katsojan silmissä kolmiulotteisen vaikutelman kuvasta.














(Vasemmalta oikealle; taikalyhty, praksinoskooppi ja stereoskooppilaite).


Varhaiset projektorit ja kamerat

Idea elokuvasta on ollut siis olemassa jo kauan ennen kuin itse elokuva pystyttiin teknisesti toteuttamaan. Silmän jälkikuvailmiön tunteminen on ollut edellytyksenä sekä elokuvakameran, että projektorin keksimiselle. Kameran kehittämisestä ovat olleet kiinnostuneita lähinnä tiedemiehet, koska sitä voitiin hyödyntää tutkimusvälineenä. Showmiehet ja liikemiehet ovat taas keskittyneet projektorin kehittelyyn, jonka avulla oli mahdollista tuottaa viihdettä. Kameran runko on saanut alkunsa camera obscurasta. Ensimmäisen elokuvallisen sarjan toteutti englantilainen valokuvaaja Eadweard Muybridge, joka halusi kameran avulla tutkia ilmiötä, joka oli silmin havaittavaksi liian nopea. Muybridge tallensi ohi ravaavan hevosen kahdellatoista stillkameralla. Myöhemmin hän kehitti projektorin, jolla liikkeen saattoi heijastaa yhtäjaksoisena. Tällä alkeellisella projektorilla hän demonstroi havaintojaan yleisölle. Kameran sulkimen, joka on ehdoton edellytys myös elokuvakameralle, oli keksinyt jo 1829 Plateau, mutta elokuvauksen kehittymiselle oli tärkeää George Eastmanin markkinoille, vuonna 1889, tuoma läpinäkyvä, taipuisa filmi.

Elokuvaprojektorin esi-isä on taikalyhty, jossa oli olemassa tarvittavat edellytykset yksittäisen kuvan projisoimiseen; objektiivi ja valonlähde. Filmin pyörittämiseen tarvittava koneisto vain puuttui. Muybridge projisoi ravaavan hevosensa kiekonmuotoiselta Plateau-levyltä, mutta Woodville Latham ja hänen poikansa kehittelivät varsinaista elokuvaprojektoria vuonna 1895, samoin kuin Thomas Alva Edison ja Lumiéren veljekset omilla tahoillaan. Varsinainen liikkuvan kuvan historia alkoi.

Liikkuva kuva

Elokuvan historiaa voidaan tarkastella teknisen, kaupallisen tai esteettisen kehityksen näkökulmasta. Elokuva ei ole ajasta irrallaan oleva ilmiö, vaan sen syntyyn vaikuttivat tieteen ja teollisuuden kehittyminen, sekä yhteiskunnalliset muutokset. 1800-luvun lopulla yhteiskunnassa tapahtui valtavia muutoksia teollisuuden ja kulttuurin piirissä. Elokuva koettiin uutena, jännittävänä välineenä todellisuuden tallentamiseen. La Poste kuvaa vaikutelmiaan Lumiéren lyhytelokuvasta “Lapsi syö soppaa”:

“Näemme intiimin kohtauksen, perheen pöydän ympärillä. Lapsi kurlaa soppaa, jota isä pistää hänen suuhunsa, äiti hymyilee. Jossain etäällä lehdet liikkuvat; näemme kuinka tuulenpuuska liikuttaa lapsen kaulusta. Keksinnön kauneus piilee kojeiston uutuudessa ja nerokkuudessa. Kun nämä välineet ovat yleisön saavutettavissa, sitten kun jokainen voi kuvata rakkaitaan, ei enää liikkumattomina vaan liikkeessä ja toimessa, tuttuine eleineen ja sanat huulillaan, kuolema lakkaa olemasta ehdoton.”

Ensimmäiset elokuvat olivat dokumentaarisia tallenteita, muutaman kymmenen sekunnin pituisia. Kamera pysyi paikallaan jalustalla, kuvaten edessään näkyvän tapahtuman. Lumiére kuvasi uutiskatsauksen tyyppisiä dokumentaarisia otoksia, “Juna saapuu asemalle, 1895” ja “Työläiset lähtevät tehtaasta, 1895”, sekä arkisia tapahtumia, kuten “Lapsi syö soppaa, 1895”.

Joulukuun 28. päivänä 1895, Lumiéren veljesten järjestämässä, historian ensimmäisessä elokuvanäytöksessä Pariisissa, elokuva “Juna saapuu asemalle”, aiheutti väkijoukossa paniikin; luultiin, että höyryävä veturi ajaa ulos valkokankaalta katsojien päälle. Kummallista kyllä, vaikka elokuva herätti laajaa kinnostusta, ja se koettiin selvästi viihteenä, elokuvan uranuurtajat eivät itse uskoneet keksintönsä kaupallisiin mahdollisuuksiin. Lumièren veljekset pitivät elokuvaa mielenkiintoisena, mutta ei varteenotettavana teollisuuden muotona. Kuitenkin elokuvan dokumentaarinen arvo oli kiistaton: tapahtuman ajallinen kesto ja todellinen luonne pystyttiin tallentamaan filmille. Elokuvan esteettiset pyrkimykset ovat kirkastuneet vähitellen. Sen rakennekin on kokenut muutoksia sitten ensimmäisten kokeellisten lyhytelokuvien, joissa kamera toimi pelkästään staattisena tapahtumien tallentajana. Kun Lumièret keskittyivät nimenomaan näiden varhaisten “dokumenttien” tuottamiseen, heidän maanmiestään, Georges Méliès’tä voisi kutsua fiktiivisen elokuvan isäksi.

Hankittuaan alkuvuodesta 1896 itselleen elokuvavälineistön Englannista, Méliès aloitti omat esityksensä. Aluksi hän jäljitteli Lumiéren dokumentaarista tyyliä. 1898, kuvatessaan Pariisin oopperan aukiota, Mélièsin filmi juuttui kameraan minuutiksi kesken kuvauksen. Nähdessään lopputuloksen, Méliès tajusi keksineensä jotain uutta; kuvan tausta pysyi edelleen samana, mutta kuvan etualalla olleet naiset olivat äkkiä muuttuneet miehiksi ja hevosen vetämät vaunut ruumissaattueeksi. Uuden taiteenlajin ensimmäinen trikki oli syntynyt. Entisenä Robert Houdin -teatterin johtajana Méliès alkoi tallentaa filmille teatterinsa suosituimpia taikatemppuja. Méliès, päinvastoin kuin Lumiére, kuvasi elokuvansa studion lavasteissa; Méliès matkasi kuuhun, etelä- ja pohjoisnavalle, teki fakiiritemppuja ja alkemiaa. Mélièsin toiminta aloitti “elokuvataiteen” ja -teollisuuden.


Mykkä näytelmäelokuva

Elokuva alkoi kehittyä juonelliseksi näytelmäelokuvaksi 1900-luvun alkuvuosina. Kehitykseen vaikutti mm. tarve saada elokuvalle laajempi yleisö, ja katsojia alettiin nyt kalastella keskiluokan piiristä. Uutta oli myös kahden samanaikaisen tapahtumasarjan lomittaminen leikkausten avulla, jolloin juoneen saatiin myös ajallista kerrostumaa.

Ranska hallitsi elokuva-alaa aina ensimmäiseen maailmansotaan asti. Suurliikemies, Charles Pathé, hallitsi alan markkinoita; hänellä oli laaja levitys- ja teatteriverkosto, filmimateriaalia, projektoreita ja käsikirjoituksia. Vincennes, Pathén toimintakeskus, oli Hollywood ennen Hollywoodia. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen lähdössä myöhästynyt Yhdysvallat peri Pathén monopolin.

Toinen suuri ranskalainen filmimoguli oli Léon Gaumont, jonka yhtiön elokuvat tulivat tunnetuksi tyylin, eleganssin ja tuoreuden edustajina. Käsite Film D’Art, taidefilmi, juontaa juurensa yrityksestä tehdä elokuvasta salonkikelpoinen taidemuoto. Aiheiksi valittiin arvovaltaisia historiallisia ja psykologisia teemoja. Taidefilmit myös osaltaan olivat vaikuttamassa elokuvatähteyden syntyyn. Tähän asti vain lempi- ja roolinimillään tunnetut näyttelijät esiintyivät omilla nimillään: anonyymiys oli päättynyt. Myös elokuvan lajityypit kiteytyivät 1910-luvulla; westernit, komedia, farssi...


1902 Yhdysvalloissa avataan ensimmäinen kiinteä elokuvateatteri, jossa ensi-iltansa saa ensimmäinen amerikkalainen näytelmäelokuva, Edwin S. Porterin "Jaakko ja pavunvarret".

1904 valmistuu ensimmäinen suomalainen elokuva "Nikolainkadun koulun koulunuorisoa välitunnilla".

1907 Salaviinan polttajat, ensimmäinen suomalainen näytelmäelokuva valmistuu. Samana vuonna Ranskassa Film D'art tuotanto aloittaa toimintansa. Sen tarkoituksena on filmatisoida merkittäviä näytelmiä ja romaaneja, sekä kohottaa elokuvan statusta. Nämä elokuvat olivat ennätyksellisen pitkiä; jopa 16 minuuttia!

1908 Yhdysvaltojen elokuvateollisuus alkaa keskittyä länsirannikolle, Hollywoodin alueelle, jossa ilmasto oli kuvauksien kannalta suotuisampi kuin itärannikolla. Vähitellen Kaliforniaan muodostui agentuurien, lavastepajojen, puvustajien, meikkaajien ja suurten studioiden muodostama elokuvan tuotantokeskus. Pienet yhtiöt yhdistyivät suuriksi studioiksi, syntyi elokuvakaupunki Hollywood, tuotantojärjestelmä ja elokuvatähdet.

1910 Pathé aloittaa ranskassa ensimmäiset säännölliset uutiskatsaukset. Amerikkalaiset yhtiöt, kuten Hearst, Paramount, Universal ja Fox seuraavat nopeasti perässä. Maailmansodan puhjettua uutiskatsaukset kilpailevat menestyksekkäästi sanomalehtien kanssa. Elokuvasta tuli mahtava mielipiteen muokkaaja.

1920-luvun lopussa alkavat ensimmäiset äänikokeilut

1927 Fox tuo markkinoille ääniuutiskatsauksia, joissa ääni on liitetty mukaan filmiin.


Äänielokuva

Äänielokuvan parissa oli tehty kokeiluja jo 1800-luvun lopulta lähtien, heti elokuvan keksimisen jälkeen. Edison esitti ensimmäisen vaatimattoman kokeilunsa jo 1889. Myöhempi kokeilu vuodelta 1913 tuotti jo paremman tuloksen. Elokuva loppui kuoroesitykseen, joka sai yleisön nousemaan ylös ja taputtamaan kymmenen minuuttia yhteen menoon. Kuitenkin äänen ja kuvan yhteensovittamisessa, synkronoinnissa, oli vielä huomattavia puutteita.

Gaumont oli tehnyt kokeiluja systeemillä, jossa projektoriin oli kaapelein kytketty kaksi gramofonia. Ohjelmistossa esitettiin mm. oopperaa ja lausuntaa. Äänityksen taso, äänentoisto ja synkronointi epäonnistuivat kuitenkin useimmissa kokeiluissa.

Eri tyyppisiä kokeita tehtiin 30 vuoden ajan, mutta vasta 1920-luvulla Warner Bros -yhtiö otti riskin, ja tuotti peräkkäisinä vuosia kaksi äänielokuvaa. 1926 sai ensi-iltansa “Don Juan”, jossa oli äänisäestystä. Seuraavana vuonna ilmestyi “Jazzlaulaja”, jossa oli jo puhetta, musiikkia ja lauluakin.

Mykkäelokuva oli kuitenkin synnyttänyt tradition, jota oli vaikea murtaa. Elokuvayhtiöt pitivät ääneen siirtymistä hyppynä tuntemattomaan. Vasta 1929 esitetty ensimmäinen “sataprosenttinen äänielokuva”, “New Yorkin valot”, vakuutti elokuvayhtiöt. Laitteistoja ja teattereita uusittiin hurjalla vauhdilla, rahaa säästämättä. Ääneen siirtyminen ei käynyt kivuttomasti; joillekin se tiesi huikeita omaisuuksia, jotkut taas menettivät kaiken. Erityisesti joidenkin näyttelijöiden kohdalla yritys yhdistää henkilön luonnollinen ääni mykän elokuvan aikakaudella luotuun imagoon, synnytti ongelmia. Greta Garbo selvisi murroksesta suvereenisti, Buster Keatonin ura katkesi äänen myötä. Stanley Donenin 1950-luvun musikaali, “Laulavat sadepisarat”, kuvaa parodioiden ensimmäisten äänielokuvien tuomia ongelmia. Siinä Jean Hagen esittää kammottavaäänistä mykänelokuvan idolia, jonka äänielokuvaan siirryttäessä pitäisi näytellä pääosaa musikaalissa.

Yhdysvallat ja Hollywood valloittivat maailman elokuvamarkkinat ja katsojakunnan valtavalla tuotantokapasiteetillaan. Hollywood-elokuvasta tuli pian käsite. Sen rinnalla Eurooppalainen elokuva mielletään usein taide-elokuvaksi, sotienjälkeisine mestareineen; Godard ja ranskalainen uusi aalto, Truffaut, Fassbinder, Kieslovski jne.

Hollywood-elokuvan taakkana oli aina 30-luvulta 60-luvulle asti ns. Production codeksi nimetty sensuuri, joka kangisti elokuvailmaisua ja synnytti maneereja, joita ehkä vieläkin voi havaita amerikkalaisissa elokuvissa. Production Code syntyi pulakauden hysterian varjossa, ja sille langetettiin kansakunnan moraalinvartijan ja psykiatrin rooli. Maailmalle productin coden alla tuotetut elokuvat lähetettiin lähetyssaarnaajan tehtävässä. Pitkä koodikirja sisälsi ohjeita siitä, kuinka esitetään moraalisesti korkeatasoista elämää, sekä kieltoja, jotka koskivat väkivallan tai rivojen asioiden esittämistä. Myöhemmin 60-luvulla, koodin lopullisesti purkauduttua, syntyi vastareaktiona valtava määrä splatter- ja pornoviihdettä. Poliittisiin, taloudellisiin ja yhteiskunnallisiin kysymyksiin liitettynä elokuvan historia muuttuu osaksi laajempaa kokonaisuutta.

Nyt digitaalisen kuvamanipulaation kaudella on vaikea kuvitella minkään hätkähdyttävän katsojia samalla tavalla kuin Lumiéren junan saapuminen asemalle 1895, reilu 100 vuotta sitten.





Lähteet:
Bagh von, Peter; Elokuva historia,1975, Tapiola.
Bagh von, Peter; Elämää suuremmat elokuvat, Otava 1999, Helsinki.
Huhtamo, Erkki; Elävän kuvan Arkeologia, Yle-opetuspalvelut, Gummerus 1997, Jyväskylä.